Meistä jokainen epäonnistuu. Miltä se tuntuu, kun epäonnistuu työpaikalla? Olen epäonnistunut niin asiakaspalvelussa, asiakaskokemuksen luomisessa, tuotteen valmistuksessa, suunnittelussa, myynnissä ja markkinoinnissa, mutta myös siinä perus työarjessa. Työarjessa ja työpaikalla epäonnistumisen mahdollisuuksia on miljoona. Vaikka pääsääntöisesti tulen töihin hyvällä tuulella, on myös huonoja päivä, ja kiireisiä päiviä, ja silloin epäonnistumisia sattuu eniten. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Jo valmiiksi epäonninen tilanne on optimaalisin epäonnistumisille.

Jokainen virhe ja epäonnistuminen on kuitenkin osa kasvua, elämää. Ei voi oppia ilman virheitä. Tai näin ainakin itse koen. Toki oppii muutenkin, mutta usein kantapään kautta, niin kuin sanotaan. Jos ja kun sitten tekee sen virheen, heti sen huomattuaan on syytä pahoitella, ja yrittää korjata tekemänsä epäonnistuminen. Tai jos ei itse edes ymmärrä virhettä tehneensä, niin toivon, että joku siitä mahdollisimman pian ymmärtää sanoa, niin sen sitten voi korjata.

Moni myös pelkää epäonnistumista. Ja tuo pelko estää meitä tekemästä uusia asioita, outoja asioita, ja ylipäätään asioita. Pitäisi aina muistaa, että on myös suuri riski onnistua asioissa joihin ryhtyy, eikä vain ajatella, että jos nyt satun epäonnistumaan. Olen kauan sitten jo päättänyt alkaa elämään asenteella ”mitä jos onnistunkin” sen iän ikuisen ”entä jos epäonnistun”-asenteen sijasta. Tämän ansiosta olen ehkä mokannutkin useammin kuin kanssa kulkijat, mutta myös onnistunut enemmän, kuin jos olisin jättänyt kaikki asiat tekemättä.

Isommat virheet ja epäonnistumiset voivat jäädä usein vaivaamaan mieltä pitkäksikin aikaa. Pienemmät unohdukset ja muut saa korjattua helpommin ja ne unohtuu myös nopeasti, kun saa homman hoidettua. Epäonnistuminen on kuitenkin aina pieni tai isompi kolaus omalle mielelle, ja niitä joutuu sitten työstämään. Hyvät onnistumiset pikkuhiljaa sitten taas korjaavat kolausta, ja ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, että kokonaisuudessaan ei tunnu täysin epäonnistujalta.

Tärkein pointti tässä epäonnistumista pohtivassa tekstissä on kai, että on aivan ok mokata. Sen myötä myös hajota, romahtaa ja sitten taas nousta. On aivan ok velloa omassa epäonnistumisten suossa, ja käydä läpi jokaisen pienenkin munauksen. Se on aivan ok. On aivan ok tuntea nolostumista, häpeää ja syyllisyyttä omista mokista. Epäonnistuminen ei ole helpoin ja lempparein tunne, mutta siksi juuri se ehkä opettaa niin hyvin.

Viimeksi tänään olen itse itkenyt, raivonnut ja huutanut omaa virhettäni, jota en voi korjata, mutta voin yrittää korvata jollain tapaa kyllä. Onneksi elämä antaa myös hyviä hetkiä, jolloin on sitten lupa nauttia onnistumisen tunteesta täysin rinnoin.